Pääkoppaa sheikanneet teatteriesitykset

Sain Twitterissä haasteen Katri Leikolalta, joka pyysi minua nimeämään mieleenpainuvimmat teatteriesitykset vuosien varrelta. Oman listansa hän kirjasi Paljon melua teatterista -blogiinsa. Haasteeseen ovat tähän mennessä tarttuneet myös Talle Kilpeläinen ja Janne Jämsä.

Pyyntö nimetä vaikuttavat esitykset tuli täysin puun takaa, mutta yllättävän nopeasti mieli alkoi nostaa esiin muistoja, kuvia, välähdyksiä. Rajasin määrän aluksi 20:een, mutta joudun lipsumaan siitä. Tiedän myös, että listani olisi jo huomenna tai ensi viikolla erilainen, kun syvemmälle kaivautuneet esitykset alkavat kummitella mielessäni. En tiedä, kuinka monta teatteriesitystä olen elämäni aikana nähnyt, mutta paljon niitä on kertynyt. Siksi on ymmärrettävää, että moni jää nyt mainitsematta vain siksi, että pääkoppaan on ehtinyt ajan myötä kertyä kaikenlaista rojua ja tauhkaa.

Esitysten aikajana ulottuu 1970-luvulta kuluvaan vuoteen asti. Suurin merkitys on Tampereen Työväen Teatterilla, jonka esityksiä kävin teininä innokkaasti katsomassa. Niiden seinien sisällä syttyi rakkauteni teatteriin. Suuren kiitoksen ansaitsee näyttelijä Veikko Sinisalo, joka vieraili luokassamme ja kertoi unohtumattomalla tavalla työstään.

Olen jakanut listan teattereittain. Mainitsen monia 1980- ja 90-luvulla näkemiäni esityksiä, ehkä siksi, että Helsingissä asuessani kävin katsomassa teatteria eniten. Sittemmin muutto Porvooseen ja myöhemmin Hämeenlinnaan on hillinnyt harrastustani. Sitä teatteri minulle yhä on, vaikka olenkin toimittajan työssäni kirjoittanut siitä kilometrimäärin ja tehnyt viime vuosina pari kirjaakin. Vuosiluku kertoo ajankohdan, jolloin olen esityksen nähnyt, ei siis välttämättä ensi-iltavuotta.

Tampereen Työväen Teatteri: Tukkijoella (1973), Poltettu oranssi (1976), Galilein elämä (1981)
Tampereen Teatteri: Sugar eli piukat paikat (1983 tai -84), Lasinen eläintarha (2001), Kokkola-trilogia (2004, 2008 ja 2011), Les Misérables (2013)
KOM-teatteri: Saatana saapuu Moskovaan (1983), Pesärikko (1989), Aina joku eksyy (1998), Juhlat (2002), Suomen hevonen (2004)
Ryhmäteatteri: Jumalan rakastaja (1984), Tärkeintä on olla Aito (1986 tai -87), Taru sormusten herrasta (1988), Karamazovin veljekset (1994), Vanja-eno (1998), Päällystakki (2009)
Helsingin Kaupunginteatteri: Hypnoosi (1986), Riivaajat (1989), Mestariluokka (2006)
Suomen Kansallisteatteri: Orvot (1989), Sorsastaja (2006), Tuntematon sotilas (2007)
Teatteri Jurkka: Mobile Horror (2003), Yksinen (2006)
Teater Mars: 7 bröder (2001)
Q-teatteri: Kellari (1995), Lumoava saari (2000), Putoavia enkeleitä (2005), Kaspar Hauser (2014)
Teatteri Vanha Juko: Kahdeksan surmanluotia (2010)

stewartRajasin listastani kaikki teatterifestivaaleilla ja ulkomailla näkemäni esitykset, mutta yhden huikean illan haluan mainita. Minulla oli onni nähdä New Yorkissa joskus 1990-luvulla, miten Patrick Stewart esitti Charles Dickensin joulusadun A Christmas Carol näytellen kaikki roolit. Sitä esitystä en ole vieläkään unohtanut.

P.S. Ryhmäteatterin verkkohistoriikki ei tunne Tärkeintä on olla Aito -esitystä, mutta väitän nähneeni sen Pengerkadun näyttämöllä.

P.P.S. En bloggaa tällä hetkellä aktiivisesti kulttuurista ja taiteesta, mutta kaivoin naftaliinista Yhdeksän muusaa -blogini, jotta sain vastattua suht kunniallisesti Katrin haasteeseen.

Elämä on peli: osu, upota ja pelastu!

”Laiva on kapteenin sielu ja ruumis.” Niin julistaa salskea isäehdokas, jolle matkanteko on perhettä tärkeämpää. Siksikö hänen kohtalonsa on kuolla, jäädä jäiden puristuksiin ja menehtyä ankaran Luoteisväylän varrelle? Vai kuoleeko hän siksi, että suomut vihdoin putoaisivat tyttären silmiltä, ja totuus, niin arkinen, epätäydellinen ja tylsäkin, paljastuisi?

”Mä olen väylä, jota pitkin runous kulkee maailmaan”, luonnehtii Teina itseään. Roolin tekee raikkaasti Liisa Peltonen.

Veera Tyhtilän kirjoittama, Hämeenlinnan Teatterissa syyskuussa ensi-iltansa saanut Luoteisväylä avautuu moneen suuntaan: kotiin, yrityselämään, arktiselle merireitille, tähtitaivaalle, sieluun ja sydämeen. Keskiössä on Teina (Liisa Peltonen), persoonallinen Lue loppuun

Rakkaus ja tanssi karkottavat kuolemankin

Vanha mies tanssii Kuva Johnny Korkman

Muisto naisesta. Juhani Niemelä ja N’Fanly ”Alya” Camara kertovat metkan tarinan kohtaamisesta ja kaipuusta.

Vahvat värit, villamyssyt, Afrikan sysimusta yö ja rytmisoitinten kumu seuraavat mukanani kotiin asti. Ihon alle on ujuttautunut kaipuu. Tai ehkä sekoitan tunteet ja kyse onkin epäilystä, jonka vanhan susumiehen puhevyöry on nostanut minussa esiin. Olenko käyttänyt aikani oikein? Entä jos jäljellä olevien askelteni määrä onkin vähäinen? Pitäisikö minunkin tanssia ja huiputtaa kuolema kauemmaksi, jotta ehtisin toteuttaa kaikki haaveeni?

Olen aina pitänyt Juhani Niemelän näyttelijäntyöstä. Siinä on parhaimmillaan sellaista intensiteettiä, joka naulitsee katsojan penkkiin eikä anna ajatusten harhailla. Hänen ansiostaan Hämeenlinnan Verkatehtaalle kasvoi perjantaina pala savannia, syyskuu vaihtui toukokuuksi ja jää sai uuden merkityksen.

Kenet lopulta kohtaan – itseni vai toisen?

Kurt Wallander -dekkareillaan maailmanmaineeseen nousseen Henning Mankellin näytelmä Vanha mies tanssii on yhdelle näyttelijälle kirjoitettu monologi, jonka keskeisimmät teemat luotaavat aikaa, rakkautta ja vanhenemista. Kari Paukkusen ohjaamassa, Kajaanin runoviikolla ensi-iltansa saaneessa esityksessä miehiä on kaksi. Niemelän vastaparina nähdään Guineassa syntynyt muusikko N’Fanly ”Alya” Camara, joka laulaa, soittaa ja tanssii tekstille keinuvan rytmin. Lue loppuun